Oppimisen sietämätön ihanuus

Jo pari viikkoa sitten näin sääennustuksesta, että eilen torstaina oli tiedossa aurinkoinen päivä, ensimmäinen pitkään aikaan. Hyvissä ajoin sovin, että siitä tulee kuvauspäivä ja tavoitteeksi asetin löytää Helsingistä auringonnousun.

Joten kello 6:19 lähdin kotiovesta ja otin suunnaksi Suomenlinnan.

Mitä liittyy kuvaamiseen, opin jo pari vuotta sitten, että ellei suunnitelma ole testattu ja tarkoin suunniteltu, harvoin lopputulos on sitä, mitä lähti hakemaan. Havahduin tähän noin kello 8:20 Kustaanmiekan kärjessä, kun aurinko oli vielä jossain Vallisaaren takana ja pakkastuuli rusikoi selkääni.

Pelkkä mollukka taivaanrannassa harvoin on mielenkiintoinen ja yhtäkkiä olinkin taas alkuruudussa, mitä oikein halusinkaan kuvata? Kalliot ja linnoitus ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta ihmisten ja katuelämän kuvaajalle eivät tavattoman mielenkiintoisia.

Ja hetki tämän oivalluksen jälkeen lähdinkin takaisin lauttarantaan, vaikka aurinko ei ollut vielä edes kokonaan näkyvissä. Sain haparoivia otoksia ja niin kohmeiset kädet, että lauttarannan vessan haalea vesikin tuntui polttavalta.

Mihin se ihana jäi?

Reissu ei ollut kuitenkaan ihan niin kammottava, kuin annoin ymmärtää. Palattuani keskustaan olivat turistit kansoittaneet tuomiokirkon portaat ja katukuvaaja oli taas elementissään.

Turisti poseeraamassa Tuomiokirkon portailla.
Tuomiokirkon portaat ovat minulle tuttu kuvauspaikka ja erityisesti talviaurinko, mikä ei juuri näy kaduilla kuin juuri oikealla hetkellä ja oikeassa paikassa, on helppo vangita siellä näyttävässä ympäristössä

Entä se oppi?

Otin satamaan mennessä myyntimielessä jokusen kuvan tyhjistä jouluisista kaduista vielä, kun oli pimeä ja ihmettelin, miksi keinovalossa otetut kuvat näyttivät raidottuneilta? Sataman odotushuoneessa tein haun ja selvisi, että se on tavallinen oire, mikä ilmenee, kun käyttää peilittömän kameran äänetöntä kuvaustilaa. Hieno nippeli, mutta ei sillä enää jouluisia kuvia pelasteta.

Ja toinen oppi oli, että jatkossa tiedän mihin aikaan talvella aurinko sattuu pitkittäiskatujen suuntaisesti keskustaan ja antaa kuvaajalle taas tilaisuuden valojen ja varjojen leikkiin (paitsi tällä kertaa tunnit kylmällä kalliolla ja 5:35 herätys olivat vieneet mehut jo ennen kuin aurinko oli kunnolla päässyt Sofiankadulle).

Aina voi voittaa, mutta siinä tapauksessa täytyy ottaa vastaan muitakin ”palkintoja” kuin niitä, mitä lähti hakemaan!

Comments & Reviews

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*