Kun fiktio ei enää maistu

Teinarina isä yllätti minut monesti keskellä yötä katsomassa uudestaan ja uudestaan samoja TV:stä VHS:lle nauhoitettuja Hollywood-klassikoita.

Opiskeluaikoina koin velvollisuudekseni käydä läpi maailmankirjallisuuden klassikoita Aristoteleen runousopista Dostojevskin Karamazovin veljeksiin.

Perheen, lapsien ja työelämän myötä draamansietokykyni katosi melkein kokonaan. Frasierin kohellukset ylittivät myötähäpeäkynnykseni muutamassa sekunnissa ja Game of Thronesin ilkeät ihmiset olivat vain liian vastenmielisiä katsottaviksi.

Nykyään dokumentit ja jopa tosi-TV (jota edelleen pidän halpis-TV:nä) maistuvat paremmin kuin elokuvat tai edes laadukkaat BBC-sarjat.

Miksi?

Teoriani on kaksijakoinen. Toinen osa liittyy draaman rakenteeseen ja toinen ikään.

Aloitetaan draaman rakenteesta: mitä halvempi draama (=saippuasarjat), sitä pinnallisempia hahmot ja kärjistetymmät ominaisuudet kuten ilkeys, ihanuus tai pahuus. Ja mikä yhdistää valtaosaa draaman klassikoita on, että hahmot ovat kuin ihmisiä, joilla on vivahteita ja syvyyksiä.

Kärjistettyjä hahmoja olen aina sietänyt huonosti, hienosti tehtyjä klassikkohahmoja pitempään ja paremmin, mutta en ole koskaan pystynyt vain lukemaan ”heidän lävitseen”, vaan arjessa on täytynyt olla ”tilaa” heidän vastaanottamiseen ja sulattamiseen.

Ruuhkavuosien alettua henkilödraama oli pitkälti out henkisestä ruokavaliostani. Tilaa sulattelulle ei enää löytynyt ja kesti vuosia ennen kuin löysin mitään, minkä parissa saatoin vain viihtyä.

Ja lopputulos oli pitkälti dokumentteja, tosi-TV:tä ja fantasiamaailmoja.

Kun enää ei voi kasvaa aikuisemmaksi

Juuri, kun olin saanut tämän kelattua ja jäsenneltyä, huomasin, että se nuori mies, jolle tuo kaikki tapahtui, oli kasvanut keski-ikäiseksi äijäksi. Nuori mies oli eronnut kirkosta enemmänkin vastustaakseen instituutiota kuin ateismin vuoksi, mutta äijä huomasi, ettei löydäkään maailmasta mitään, mikä olisi suurempaa kuin osiensa summa.

Ja nyt, kun viimein olisi taas aikaa, ei taitavat tarinankäänteet enää kiehdo ja nerokkaasti niputettu juonivyyhti lopussa enemmänkin ahdistaa. Luin skottilaisen divarinpitäjän, Shaun Bythellin kirjan ”A Diary of a Bookseller” ja oli vapauttavaa, kuinka satunnaisten päivittäisten päiväkirjamerkintöjen välillä edes tarvinnut löytää yhteyttä.

Ja mitä seuraavaksi? Mistä löytyy se ”sense of wonder”?

Sitä etsiessä…

Comments & Reviews

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*